Toissa viikonloppuna olin Aki Karhapään estevalmennuksessa ja Milan pomppiessa kaikki neljä jalkaa ilmaan ja saadessaan pieniä päähänpistoja, Aki tokaisi neidin olevan ''hieman'' ADHD, jonka kyllä ymmärrän täysin. Mietittyäni sitä, kuinka paljon kuitenkin on tapahtunut muutosta, ajattelin kirjoittaa kaiken olennaisen ja tiivistää ne tähän yhteen postaukseen.
Kun Mila tuli minulle syksyllä 2012, se oli aika laiha ja todella huonossa lihassa. Päässyt vähän helpolla ratsastuksella ja tuntuu, että sen ratsastus on jäänyt hieman keskeneräiseksi. Mila ei jaksanut kantaa itseään peräänannossa kierrostakaan, kaarteissa mentiinkin jo ristilaukkaa tai pukitettiin ja tehtiin 180 asteen käännöksia pää maassa ja peppu kohti taivasta.
Mila oli kuin rautakangen niellyt, koska se ei taipunut ei sitten yhtään, ei antanut yhtään periksi minnekkään suuntaan, vaikka maasta käsin äiti auttoi aina, mutta ei. Sitten lopulta se alkoi hieman maastakäsin antaa jo pari askelta periksi. No pikkuhiljaa se sitten antoi antaa periksi ja saada lihasta, jotta jaksaa kantaa itsensä.
Joulukuu 2012
Helmikuu 2013
Sitten ne esteet, ai kamala. Se oli jotain aivan kamalaa. Askel ei löytynyt, ei rytmiä, hyvä että edes aina päästiin esteelle, pysyinkö aina kyydissä?- no en. Sitä riehumisen ja räyskämisen määrää, kun se saattoi vaan suoraan sanotusti kilahtaa. Mila ei käyttänyt ollenkaan selkää, eikä sillä vieläkään sitä lihasta ollut, mutta pikkuhiljaa sitäkin alkoi tulla kovan treenin ansiosta.
Helmikuu 2013
En edes taida omistaa kuvia 2012 vuodelta ja ehkä se on ihan hyvä vaan, koska se ei ollut katsomisen arvoista. Itsellänikin oli alkuun kamalan hankala oppia istumaan milalla ja olemaan kevyessä istunnassa, kun on koko elämän ratsastanut pikkuponilla. No, matka on ollut pitkä ja kivinen ja täynnä epäonnistumisia, mutta onneksi mukaan on mahtunut myös paljon onnistumisia. Olen monta kertaa miettinyt, että entä jo myisin Milan ja ostaisin jonkun helpomman? Muttakun en vain ole antanut periksi ja onneksi en olekkaan, koska sitä olisin katunut. Vaikka alkuun Mila heitteli minua vaan selästä ja riehu, eikä oikeastaan tehnyt yhtään mitään fiksua, niin loppuen lopuksi sain sen otteen Milasta ja pysyinkin selässä ja uskalsin ratsastaa sitä ja aloin saada hallintaan sen tilanteen.
2013 kisat mentiin sitten aina vähän tuurilla ja oikeestaan, silloin Mila määräsi mitä tehdään, koska en saanut sitä niinkään ratsastettua, kun Mila sai aina kamalat kohtaukset, jos yritit ottaa napakammat pidätteet. Pikkuhiljaa kuitenkin palaset alkoivat loksahdella kohdalleen ja aloin saada jo positiivistä palautetta hevosestani. Kaikki tietää sen, että on kurjaa epäonnistua vaan epäonnistumisen perään, mutta sitten kun vihdoin on kaikki ylämäet rämmitty ylös, voi hengähtää ja tuntuu taas niin hyvältä onnistua!
.JPG)
2014 Mila oli saanut jo älyttömän paljon lihasta ympärilleen ja enimmät sekoilut olivat jääneet pois. Lukuunottamatta sitä episodia, joka tapahtui käytävällä ja huonolla tuurilla, olisi maksanut neitosen hengen, muttei onneksi näin käynyt. Mila antoi jo periksi ja olen saanut ratsastettua sitä nyt rehellisesti muotoon ja peräänantoon, se käyttää selkäänsä ja on viisastunut. Nykysin voin huoletta ratsastaa ilman satulaa, ajattelematta, että millonhan se sekoaa. Minulle kaikki Milan pomput ja sekoilut ovat vain, no ehkä arkipäivää sinääsä, mutta sellaista etten oikeastaan edes välitä niistä. Asia vain hoidetaan rauhallisesti loppuun, eikä aleta riuhtomaan.
Ollaan myös vaihdettu ja kokeiltu lukuisia eri kuolaimia, turparemmejä, satuloita ja nyt vihdoin kaikki ollaan löydetty. Kilpailut ei toki aina ole vieläkään mennyt putkeen ainakaan alkukaudesta. Silloin tuli enemmän kieltoja ja ihme sähellyksiä vielä radalla. Viimeisimmät radan on taas mennyt erittäin hyvin ja Mila on käyttäytynyt todella mallikaasti kisapaikoilla. Joitakin pudotuksia on tullut, mutta ne eivät haittaa. Muuten kaikki on kyllä mennyt todella hyvin kaikkien mutkien ja epäröintien kautta.
.jpg)
